"En mä äiti tiennyt, ettei saa valehdella" puolustautui 6-vuotias tyttäreni, kun sain hänet valehtelemisesta kiinni. Opetin sitten häntä ja sanoin, että valheella on aina lyhyet jäljet. Sovellus käytäntöön tuli jo samana päivänä, kun hän tivasi minulta "miksi äiti et imuroinutkaan, vaikka lupasit, valheella on lyhyet jäljet". Opetus meni siis hyvin perille.

Äitinä joudun usein miettimään mitä ja miten opettaisin lastani oikein. Ja mitkä opetukset todella jäävät mieleen. Millaiset opetukset jäävät elämään läpi elämän. Ja millaiset muut asiat jäävät opetuksiksi, vaikka niitä ei olisi edes tarkoittanut opittaviksi.

Silloin kun vielä olin nuorisopastorina, opetin esirukouksen tekoa nuorille ja laadin esirukousta varten ohjeet, niin että esim. riparilla on helppo laatia rukoukset niiden mukaan jumalanpalveluksiin. Yritin selkokielellä avata esirukouksen rakennetta. Kuinka rukousta voi lähestyä kolmesta eri näkökulmasta; kirkko, maailma, lähipiiri. Ohjeissa oli maninta, että eri rukousten välissä voi olla rukouslauselma esim. Herra kuule meitä. Nyt tavatessani näitä nuoria aikuisina kirkollisten toimitusten yhteydessä, saan ilahtua monta kertaa siihen, että he haluavat laatia tilaisuuden esirukouksen itse. Esirukouksen sisätlö ei vain ole jäänyt juuri kenenkään mieleen, mutta rukouslause, Herra kuule meitä, sitäkin paremmin. Olen siis voinut opettaa rohkeuden laatia itse rukouksia ja tuon rukouslauseen, mutta sisältö onkin sitten usein jäänyt unohduksiin. Opetuksestani on siis jäänyt elämään ei niin oleellinen rukouslause.

Laajemmissa yhteyksissä mietin usein kirkon roolia yleensä kasvattajana ja kristillisen perinteen opettajana. Mitä me kirkkona opetamme ja mitä siitä jää mieleen? Tavoitteet ovat usein hyvin korkeat, mutta se mikä jää ihmisten elämässä elämään on usein aivan muuta kuin mihin tavoitteet pyrkivät.Se mitä kirkko tarkoitti opettaa ei jääkään elämään, vaan jokin aivan piilossa tai sivussa ollut asia. Onko vika meissä opettajissa, työntekijöissä? Otammeko tarpeeksi huomioon elämän todellisuuden, jossa elämää eletään? Opetammeko selkokielellä? Onko meillä selvillä piilo-opetussuunnitelman tavoitteet? Miten opetettava asia konkretisoituu ihmisten elämässä?

Papin työssä joudun yhä useammin tilanteisiin, joissa kysytään aivan kristillisen uskon kannalta perustavia kysymyksiä. Joudun selittämään mitä kirkko tarkoittaa tällä ja tällä asialla. Jopa täällä Lakeuksilla kysymys, kuka kelpaa kummiksi, on yhä useammin kuultu kysymys. Kummiuden perinne on jo katkennut. Myös usein joudutaan pohtimaan mistä löytyy lapselle kaksi evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä kummiksi? Mikä silloin avuksi? Pitäisikö kirkon alkaa järjestää lapsille ns. "ammattikummeja"? Vai laskea kummien määrää yhteen? Vaikeita kysymyksiä ja haasteita riittää tulevaisuuden kirkolle. Mutta synkkyyteen ei saa jäädä. Olemme Ilosanoman julistajia ja ylläpitäjiä. Meidän kirkkona ei saa jäädä epätoivoon.