Olen viime aikoina miettinyt paljon käsitettä merkitysarvo. Ensinnäkin sitä, mikä itse kullekin meistä on tärkeää ja merkityksellistä. Toisaalta myös sitä, mitä merkitsee se, kun me seurakunnan työntekijöinä kohtaamme ihmisiä, lähimmäisiä. Kolmanneksi, mitä tavalliselle Seinäjoen kaupungin asukkaalle tai seurakunnan jäsenelle merkitsee se, että hän voi ottaa yhteyttä seurakuntaan ja tavata seurakunnan työntekijän. Oli kuinka tahansa, uskon ja toivon, että näissä kohtaamisissa olemme hyvin olennaisen tapahtuman ja tilanteen ytimessä. Merkitysarvon määrä on käsin kosketettavissa.

Alati kovenevassa ja kiihtyvässä ajassamme, uskon että kasvotusten kohtaaminen nousee taas uudelleen arvoonsa. On hyvä muistaa, että yhteiskunnassamme kohtaamisen ainutlaatuista arvoa ei voida rahalla mitata. Ihminen, joka asioi  seurakunnan diakoniatoimistossa on parhaimmillaan todellisen aarteen äärellä saadessaan jakaa elämäänsä toisen ihmisen, diakoniatyöntekijän kanssa. Sama pätee luonnollisesti myös toisinpäin.

Viime vuosina olen syväymmärtänyt Pyhän Laurentiuksen toteamuksen ”köyhät ovat kirkon aarre.” Köyhyydellä en tässä tarkoita vain taloudellisesti köyhiä ihmisiä.  Tarkoitan kaikkia niitä lähimmäisiämme, jotka elävät monella tavalla köyhdyttävissä elämänolosuhteissa. Näissä olosuhteissa useimmiten köyhyys muuttuu rikkaudeksi, koska oivalluksen herkkyys on pohjimmiltaan aitoa ja rehellistä. Elämän pienet, suuret asiat saavat aidon ja rehellisen merkityksen arjen keskellä.  Kuka meistä pohjimmiltaan onkaan köyhä ja kuka rikas?