Ammattikunnassamme diakoniatyössä on iät ja ajat totuttu kohtaamaan niitä ihmisiä, joilla ei ole monilla mittareilla mitaten paljoa pääomaa. Paradoksaalista näissä kohtaamisissa on kuitenkin se, että monesti nämä ihmiset ovat kaikkein rikkaimpia ja hienoimpia ihmisiä, mitä maa voi päällään kantaa!   Paljon todellakin riippuu siitä, miten me kanssaihmiset määritämme pääoman käsitteen ja siihen usein kytkeytyvät käsiteparit rikkaus ja köyhyys.

Lokakuun lopulla meitä Suomen evankelisen kirkon johtavia diakoniatyöntekijöitä ja –sihteereitä ja hiippakuntasihteereitä kokoontui pohtimaan ja tarkastelemaan ajankohtaisia ilmiöitä ja asioita kirkossamme ja kirkkomme ympärillä yhteiskunnassa. Monessa puheenvuorossa nousi esille ajatus siitä, kuka kuuntelee tai pitää esillä niiden ihmisten asioita, joilla ei itsellään syystä tai toisesta ole siihen mahdollisuutta. Monessa puheenvuorossa tuotiin myös tärkeänä esille ajatus siitä, että diakonian pitää erityisesti puolustaa syrjäytyneitä ihmisiä.  Ja sivusimmehan me toki köyhyyden ilmenemistä ja vaikutuksia pienillä marginaalituloilla elävien ihmisten keskuudessa.

Totesimme yhteisesti, että köyhyys ja väestön jakaantuminen on totisinta totta yhteiskunnassamme. Tämänkään hallituksen ja eduskunnan kaudella tähän asiaan ei ole saatu helpotusta. Pikemminkin kuilu pärjäävien ja kelkasta pudonneiden kohdalla on syventynyt. Marginaalisen pienillä toimeentuloilla elävien ihmisten tulonkehitys ei ole ollut samansuuntaista kuin vaikkapa niiden suurituloisten, jotka ovat hyötyneet veropolitiikkaan kohdistuneista toimenpiteistä. Monien pienituloisten sairastamisestakaan ei käytännössä tule mitään, kun ei ole varaa sairastaa! Terveyspalveluiden äärelle pääsemisessäkin vallitsee yhteiskunnassamme suuri eriarvoisuus. Hyvällä syyllä voidaan puhua, että tuloerot ovat edelleen suuret yhteiskunnassamme. Niiden osuus, joilla menee todella hyvin taloudellisesti on kasvanut kasvamistaan ja vastaavasti niiden osuus, joilla menee entistäkin huonommin on samoin kasvanut. Köyhien lapsiperheiden köyhyys on kolminkertaistunut. Toisaalta lasten huostaanottojen määrät ovat kaksinkertaistuneet 1990 –luvun alusta. Listaa voisi jatkaa pitkästikin. Ehkäpä tuleva hallitus uskaltaa sisällyttää hallitusohjelmaansa perusturvan tasokorotuksen ja etuuksien sitomisen indeksiin. Tasapuolisen terveydenhuollon toteutumisen osalta kaikkein pienempi tuloisilta ihmisiltä voitaisiin poistaa terveyskeskusmaksut.

Neuvottelupäiviemme puheenvuoroissa moni kaipasi tuoretta näkökulmaa edellä mainittuihin ilmiöihin ja asioihin. Ymmärrän tämänkin, että ammattikunnassamme  koetaan väsymystä, kun samat ilmiöt ja asiat toistuvat vuodesta toiseen yhteiskunnassamme. Välillä varmasti moni diakoni ja kohtaaja aidosti kokee taistelevansa tuulimyllyjä vastaan, kun puolustaa niiden ihmisten asemaa, joilla ei mene yhteiskunnassamme ja kirkossamme hyvin. Itse ajattelen niin, että meidän on kerta kerran jälkeen diakoniatyössä palattava perimmäisten kysymysten äärelle ja kysyttävä ääneen, miksi olemme olemassa. Olemme olemassa sitä varten, että voisimme kohdata Kristuksen kärsivät kasvot kohtaamissamme lähimmäisissämme. Jos tähän olemassaoloon kuuluu se, että joudumme taistelemaan monesti tuulimyllyjä vastaan, taistelu jatkukoon yhtenä rintamana. Jos lakkaamme puhumasta siitä, mikä on tärkeää, lakkaamme vähitellen olemasta niitä ihmisiä ja lähimmäisiä, jotka kuljettavat mukanaan tämän ajan herkkiä tuntosarvia. Se tärkeä asia on siinä, että ihmisinä tarvitsemme toinen toisiamme, välittämistä, armahtamista, rakastamista ja kannustamista, toivoa unohtamatta.

Lopuksi siihen tuoreuteen. Olisiko tuoreus sitä, että niukkenevien taloudellisten resurssien keskellä voisimme yhä vahvemmin kartuttaa sosiaalista pääomaamme? Tätä pääomaa ei pohjimmiltaan voi kukaan omistaa yksin, vaan siihen tarvitaan aina jonkinlainen joukko ihmisiä. Parhaimmillaan siitä pääsee kuitenkin jokainen henkilökohtaisesti osalliseksi vaikkapa vertaistuen muodossa. Voisiko tämä pääoman kartuttamisen muoto tuoda jotain tuoreita ulottuvuuksia koko kirkon toimintaan ja eritoten myös diakoniatyöhön, yhteiskunnan sosiaalityö mukaan lukien. Voisiko pallon pyöräyttää pyörimään toisin päin? Sillä tavoin, että meidän kohtaamiemme ihmisten arki ja elämäntilanteet alkaisivat aidosti kiinnostaa kirkkoa ja seurakuntia, ei instituutiokeskeisesti, vaan arkikeskeisesti. Tässä pallon pyörityksessä meidän kohtaamamme ihmiset esittäisivätkin meille ammattilaisille  ja luottamushenkilöille kysymyksen: ”Hei tällaista olemme ajatelleet seuraavaksi tehdä lähiöissämme, haluaisitteko tulla mukaan?” Tästä paradoksaalisesta kysymyksenasettelusta voisi alkaa uusi tuore tapa lähestyä erilaisia elämäntilanteita eläviä ihmisiä.