Viikon sana - Tuomiosunnuntai

Viime pyhänä vietimme tuomiosunnuntaita. Viikon sanassa Seinäjoen alueseurakunnan johtava kappalainen Liisa Rantala kirjoittaa tuomitsemisesta sekä lähimmäisen huolenpidosta ja rakkaudesta. Tuomiosunnuntai kuulostaa painavalta ja vähän pelottavaltakin sanalta, mutta jos ymmärrämme sen vakavuuden ja anteeksiantamuksen? Voiko tuomiosunnuntai muuttua mahdollisuudeksi?  Pyhän aiheena Kristus, kaikkien herra.

Joh. 5:22–29  

Jeesus sanoo: ”Isä itse ei tuomitse ketään, vaan hän on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle, jotta kaikki kunnioittaisivat Poikaa niin kuin he kunnioittavat Isää. Se, joka ei kunnioita Poikaa, ei kunnioita myöskään Isää, joka on hänet lähettänyt.

Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on siirtynyt kuolemasta elämään. Totisesti, totisesti: tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää, sillä Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. Isä on myös antanut hänelle tuomiovallan, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä – hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen.”

Tuomitsemisen helppous

Tuomiosunnuntai kuulostaa painavalta ja vähän pelottavaltakin sanalta. Lehdistä voimme usein lukea rikoksista, jotka menevät tuomioistuimen ratkaistaviksi. Henkilö, joka joutuu oikeuteen ja tuomiolle jonkun oman tekemisensä vuoksi, ei varmastikaan voi odottaa, että armo kävisi oikeudesta. Asia tutkitaan, siitä saattaa tulla piinallisen julkinen kaikkine yksityiskohtineen, ja siitä mitataan oikeudenmukainen tuomio. Sen lisäksi me ulkopuoliset seuraamme tapahtumia vahingoniloisina ja alhaisin tuntein.

Kritiikkimme toisia kohtaan on usein puolueellista, kovaa ja armotonta.

Mutta omalla kohdalla tuntuu aika pelottavalta se, että joutuu tilille tekemisistään. Sekin hetki koittaa, siitä tämä tuomiosunnuntai meitä muistuttaa. Jokainen joutuu tilille, ei vain maallisen vaan taivaallisen tuomioistuimen eteen. Jokainen joutuu tilille oman elämänsä valinnoista, niin tekemisistä kuin tekemättä jättämisistä.

Välillä tuntuu, että pystymme aika helposti unohtamaan tuomiosunnuntain ajatuksen - omalta kohdaltamme. Sen sijaan olemme kovin taitavia ja herkkiä jakelemaan tuomioita toisillemme. Arvostelemaan, arvioimaan, äänestämään ulos. Kritiikkimme toisia kohtaan on usein puolueellista, kovaa ja armotonta.

Lähimmäisestä huolehtiminen

Matteuksen evankeliumin lopussa on tuttu kuvaus viimeisestä tuomiosta. Meille mukavuudenhaluisille ja uskossamme veltoille kristityille kuvaus tuosta tuomiosta on vähintäänkin epämukava. Oletko ruokkinut nälkäisiä, puettanut alastomia, majoittanut kodittomia, kantanut huolta sairaista ja vangituista?  Miten siihen voisi vastata? Että nykyaikaisessa yhteiskunnassa valtio ja kunta huolehtivat kaikenlaisista apua tarvitsevista ihmisistä. Olisiko pätevä vastaus siinä tuomioistuimessa? Jotenkin pelkään, että ei.

Kaikkein eniten huolenpitoa ja rakkautta onkin osoittanut ihminen, jolla ei itselläänkään ole juuri mitään.

Jos meidät tuomitaan rakkaudettomiksi ja oman etumme tavoittelijoiksi, niin se tuomio on varmaan aivan oikea. Meidän on aivan liian helppoa katsoa toiseen suuntaan niin kauan, että hädänalainen ihminen on kulkenut ohitsemme. Ajatella, että asia ei oikeastaan minulle kuulu, tai että varmaan joku muu huolehtii hänestä.

Lähimmäisenrakkauteen liittyen olen joskus saanut häkellyttävän opetuksen. Kaikkein eniten huolenpitoa ja rakkautta onkin osoittanut ihminen, jolla ei itselläänkään ole juuri mitään. Mutta hänellä on silmät, joilla näkevät. Hänellä on sydän, joka ymmärtää toisen hädän. Niin hän ojensi kätensä auttamaan. Hänellä ei itsellään ei ole juuri mitään, mutta sen sijaan on rakkautta ja myötätuntoa.

Yksi viimeiseen tuomioon liittyvä pohdiskelu tahtoo juuttua siihen, että Jeesus tuntuu mittaavan lähimmäisenrakkauttamme jotenkin väärillä mittareilla. Missä on armo? Miksi hän nostaa mittariksi vain suhteen toisiin ihmisiin? Jos on yrittänyt elää oikeaa ja kunnollista kristityn elämää, eikö se ole Jeesuksen silmissä vakuuttavaa ja oikeansuuntaista elämää?

Kuka on tuomarimme?

Johanneksen evankeliumin jakeet vievät meidät katsomaan viimeisen tuomion ajatusta toisesta näkökulmasta. Kuka on tuomarimme, tämä Jeesus?

Juutalaiset kuulijat arvostelivat Jeesusta hyvin kovasanaisesti siitä, että hän korottaa itsensä Jumalan rinnalle. He eivät ymmärtäneet sitä, että ”Isä on antanut tuomiovallan Pojalleen, jotta kaikki kunnioittaisivat Poikaa.”

Meille kristityille, Jeesukseen turvautuville, tuomiosunnuntain ei oikeastaan tarvitsisi olla pelon päivä. Niin kuin Johannes kirjoittaa, kaikki tuomiovalta kuuluu Pojalle, Jeesukselle. Hänelle, joka otti meidän syntimme ja kantoi ne ristille. Hänelle, joka rakasti jokaista ihmistä enemmän, kuin voimme ymmärtää.

Meidän on tunnettava itsemme, meidän on nähtävä oma puutteellisuutemme ja syyllisyytemme.

Jumala on kyllä oikeudenmukainen tuomari. Rikkomus tulee hyvittää, kärsimällä oikeudenmukainen rangaistus. Rangaistuksen voi mitätöidä vain yhdestä syystä: joku on jo kärsinyt ja maksanut sen. Näin ihmeellisellä tavalla taivaallinen Tuomarimme näkee asian. Meidän on tunnettava itsemme, meidän on nähtävä oma puutteellisuutemme ja syyllisyytemme. Ja kyllähän me oikeastaan sen usein tunnemmekin.

Isänpäivänä juttelin jonkun isän kanssa. Sen sijaan, että olisi ylpeä omasta isyydestään, hän pohti sitä, että parempikin isä olisi voinut olla. Uskon, että sama tunne on monilla äideillä äitienpäivänä. Syntymäpäivän aikaan tai vuoden vaihtuessa tulee usein mietittyä mennyttä elämää. Kuinka monessa kohdassa olisikaan voinut tehdä toisin, jättää jonkin kitkerän sanan sanomatta, lohduttaa masentunutta, ojentaa auttavan käden!

Ihmisinä emme tässä ajassa parane milloinkaan synnin sairaudesta.

Ihminen on puutteellinen elämässään monin tavoin, niin ihmisenä kuin kristittynä. Sen vuoksi jokainen jumalanpalveluskin alkaa synnintunnustuksella. Isä, anna anteeksi. Mutta saamme muistaa myös sen, kuinka jumalanpalvelus jatkuu. Emme jää rypemään synnintuntoomme, vaan saamme kuulla vapauttavan sanan: ”Älä pelkää, minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”

Ihmisinä emme tässä ajassa parane milloinkaan synnin sairaudesta. Mutta vaikka parantuisimmekin, emme me kuitenkaan sen avulla pelastuisi.

Jos meillä on varaa tuomita muita, uskomme ei ole aitoa.

Viimeisellä tuomiolla Jeesus lausuu vapauttavan sanan jokaiselle, joka pyytää häneltä anteeksiantoa. Tämä sen vuoksi, että Jeesus ei tullut maailmaan sitä tuomitsemaan vaan pelastamaan sen (Joh 3:17).

Se synnyttää meissä kiitollisuuden ja kunnioituksen Jeesusta kohtaan. Sen tähden monet tämän messun virret puhuvat armosta. ”Se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun Lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän.”

Jos meillä on varaa tuomita muita, uskomme ei ole aitoa. Tuomion vakavuuden ja anteeksiantamuksen ymmärtäessämme tuomiosunnuntai muuttuukin mahdollisuudeksi. Vielä on aikaa elää, vielä on aikaa uskoa, vielä on aikaa rakastaa.

Rukoilemme:

Taivaallinen Isä,
arkana olen edessäsi.

En ole osannut elää
niin kuin tiedän oikeaksi.

Pelkään hetkeä,
jolloin olen tuomiosi alla.
 

Rakas Jeesus,
sinä olet ainoa puolustajani.

Sinä olet syntieni sovittaja.

Sinun armosi kantaa nyt ja aina.

Siitä kiitän ja ylistän.

Aamen.

Seinäjoen alueseurakunnan johtava kappalainen Liisa Rantala.
Seinäjoen alueseurakunnan johtava kappalainen Liisa Rantala.