Viikon sana

Mitä usko on, mikä riittää ja mikä on meidän tehtävämme? Lue Antti Maunumaan Viikon sana.

2. sunnuntai loppiaisesta. Päivän evankeliumi Luuk. 4:16–21.

Jeesus pitää synagogassa saarnan, joka saa nasaretilaiset hämmennyksiin. Hän valitsee Jesajan kirjasta kohdan, jossa ennustetaan tulevaa voideltua, Messiasta. Ja väittää olevansa tuo Messias. Hänet tunnistetaan puuseppä Joosefin pojaksi. On pojalla suuret puheet! Lopulta vihastuvat Jeesukseen niin, että meinaavat tyrkätä jyrkänteeltä alas. Meidän on turha moittia nasaretilaisia. On selvää, että ovat hämmennyksissä. Eikä meilläkään ole yhtään sen helpompaa. Jeesus on ihminen, viisas puhuja, lähimmäisenrakkauden lähetti, profeettanakin tunnustettu. Hän on ollut ja elänyt. Tämä tiedetään, siihen ei uskoa tarvita. Mutta että voideltu, Messias? Jumalan Poika? Jumala?

Usko näkee Jeesuksessa Jumalan.

Kristinusko on Kristus -uskoa. Uskoa, luottamista siihen, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ihmiseksi tullut Jumala. Usko näkee Jeesuksessa Jumalan. Jeesuksen valitsema kohta Jesajan kirjasta siis kertoo, kuka hän on. Tuohon kohtaa sisältyy myös Jeesuksen ohjelmajulistus: hän on tullut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, lupaa vangeille ja sorretuille vapauden, avaa silmät näkemään, julistaa Herran riemuvuotta eli anteeksiannon vuotta.

Tuo ohjelmajulistus nousee niistä epäkohdista, joita käsitellään Jesajan kirjan luvuissa 58 ja 61. Jumala on tympääntynyt siihen, että ihminen ajattelee kaikessa itseään. Ihminen ajaa omaa etuaan jopa paastopäivänä ja sapattina. Itsekkyys rehottaa. Jumala on kyllästynyt paastoon, joka on teatteria: kuritetaan itseä, roikotetaan päätä ja pukeudutaan säkkiin, jotta saataisiin suosiota Jumalan ja muiden ihmisten edessä. Jumala on tympääntynyt tällaiseen menoon, joka tuottaa epäoikeudenmukaisuutta, eriarvoisuutta, syrjintää, sormella osoittelua, riitaa, katkeruutta, nyrkiniskuja, vihapuhetta.

Tuhansia vuosia sitten lausuttuja sanoja, ja kuinka valitettavan ajankohtaisia yhä vain: keskellämme monin eri tavoin alas painettuja, eri syistä murheellisia, sairaita, sorrettuja, syrjittyjä.

Tuhansia vuosia sitten lausuttuja sanoja, ja kuinka valitettavan ajankohtaisia yhä vain: keskellämme monin eri tavoin alas painettuja, eri syistä murheellisia, sairaita, sorrettuja, syrjittyjä. Mistä tämä kumpuaa? Siitä että me olemme pahan kahleissa, synnin sitomia ja sortamia, oman edun tavoittelijoita.

Tähän maastoon Jeesus tulee, Jumalan lähettämänä. Ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, lupaamaan vangeille ja sorretuille vapautta, avaamaan silmät, julistamaan Herran riemuvuotta eli anteeksiannon vuotta. Ja niinhän meille on luvattu, kun meistä on tullut kristittyjä, Kristuksen omia. Kasteen hetkellä on luvattu vapaus synnin, kuoleman ja pahan vallasta. Ne toki sotkevat elämäämme lukemattomin eri tavoin, mutta niillä ei ole valtaa viedä kadotukseen Kristuksen omaa, Kristukseen turvaavaa.


Käsillä olevassa evankeliumissa Jeesus antaa myös mallin siitä, kuinka Raamattua tulkitaan: hän lukee Vanhaa Testamenttia, Jesajan kirjaa ja löytää sieltä itsensä. Hän on siis jo Vanhan Testamentin keskus, Jumalan lupaama voideltu, Messias. Saati sitten Uuden Testamentin keskus. Kaikkea Raamatussa pitää tulkita hänen kauttaan.

Meille jää hoidettavaksi lähimmäissuhteet.

Martti Luther totesi aikanaan, että jos luemme Vanhaa Testamenttia ilman Kristusta, me löydämme sieltä kaikkivaltiaan, ikuisen, ankaran ja pelottavan Jumalan, joka alituisilla vaatimuksillaan polttaa ihmisen loppuun. Kristuksen kanssa löydämme sieltä armollisen Isä Jumalan, joka pitää luoduistaan huolta.  Ja mikä riittää? Riittää että olet kristitty, Kristuksen oma. Hän hoitaa meidän jumalasuhteemme niin että kelpaamme Jumalalle. Meille jää hoidettavaksi lähimmäissuhteet. Hoitaa työmme, perheemme. Ruokkia, juottaa, vaatettaa, auttaa apua tarvitsevia, puhua toisistamme ja toisillemme hyvää. Rakastaa.
 

Kuvassa kappalainen Antti Maunumaa.
Antti Maunumaa, kappalainen Nurmo.