Teksti: Harri Puhakainen

Sairaalasielunhoito alkoi Etelä-Pohjanmaalla 60 vuotta sitten nykyisessä muodossaan siten, että seurakunnan pappi oli tavoitettavissa sairaalassa.

 - Se on hiukan muuttunut ja joukko on kasvanut; yhdellä työntekijällä on aloitettu. Me olemme seurakunnan työntekijöitä sairaalamaailmassa ja saamme olla täällä henkilökuntastatuksella, johtava sairaalapastori Artturi Kivineva selventää.

Sairaalasielunhoito on sairaalapappien antamaa psykoterapeuttisesti asennoitunutta ammattimaista keskusteluapua. Keskusteluapua on tarjolla potilaille, heidän läheisilleen, hyvinvointialueen asukkaille ja työntekijöille. Sairaalapapit ovat myös kriisityön ammattilaisia ja työnohjaajia.

Kirkollisista toimituksista sairaalapappien työ keskittyy eniten saattohartauksiin ja sairaalakappelissa tapahtuviin hautajaisiin.

Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueella on neljä sairaalapastoria, joista Seinäjoen keskussairaalassa ovat Artturi Kivineva, Tarja Autio ja Vappu Kangas sekä Raimo Lähteenmaa kuntoutusteologina Härmän kuntokeskuksessa.

 - Aikoinaan kuntoutusteologi hoiti paljon veteraanien hartauksia ja keskusteluita kuntoutujien kanssa. Nykyään hän tekee paljolti työnohjauksia ja vetää kuntoutuskursseja.

Monenlaisia kysymyksiä

Valtaosa sairaalasielunhoidosta keskittyy vaikeiden sairauksien loppuvaiheissa käytyihin keskusteluihin.

 - Yritämme ohjeistaa ja informoida hoitohenkilökuntaa olemaan meihin yhteydessä, jos potilaalla on tarve käsitellä ahdistustaan. Valtaosa potilassuhteistamme syntyy siten, että sairaanhoitaja soittaa potilaan haluavan keskustella meidän kanssamme.

Jonkun verran keskustelupyyntöjä tulee myös potilaiden itsensä tai heidän läheistensä kautta.

 - Osallistumme omalla toiminnallamme siihen, että potilaan hoito on kokonaisvaltaista. Sairaus ja kuolemanuhka nostaa ihmisissä monenlaisia kysymyksiä.

Tuskan säilöntää

Sairaalapastorit ovat usein mukana saattohetkissä, jossa potilas on menehtymäisillään tai jo menehtynyt.

 - Meitä kutsutaan monesti varsin myöhään. Meihin on liitetty ajatus, että kuoleman lähestyessä me saavumme paikalle.

 - Olemme koittaneet vähän sitä murtaa, että meidän kanssamme voi keskustella missä kohtaa sairautta hyvänsä ja minkälaisista asioista vaan.

Sairaus aina nostaa esiin elämän merkitystä ja tarkoitusta ja usein keskustelu menee sinne.

 - Me emme saarnaa, vaan otamme vastaan potilaan tuskaa ja koitamme säilöä sitä. Jos kestämme hänen ahdistustaan, niin se tekee potilaan ahdistuksesta vähän siedettävämpää.