Viikon sana

Riina Antilan saarnan aiheena on Jumalan kansan koti-ikävä.

Joh. 14:1–7

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:

”Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen.”

Tuomas sanoi hänelle: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet.”
                                                                    

Olet ehkä kuullut Sakari Topeliuksen sadun ”Koivu ja tähti”. Se kertoo kahdesta lapsesta, tytöstä ja pojasta, jotka etsivät lapsuudenkotiaan. He joutuivat sodan aikana vieraaseen maahan, vieraiden ihmisten hoidettaviksi. Kymmenen vuotta siellä elettyään heidän mieleensä syttyy palava halu päästä takaisin kotimaahan, lapsuuden maisemiin omien vanhempiensa luo. Kasvattiperheen estelyistä huolimatta he lähtevät matkaan. Ainoat muistikuvat kodista liittyvät sen pihapiiriin. Pihassa kasvaa iso koivu, jonka oksien lomasta loistaa iltaisin tähti. Tämä mielikuva ei kuitenkaan ole ainut asia, jonka varassa lapset lähtevät kotia etsimään. He luottavat vahvasti Jumalan johdatukseen. Siitä he saavat elävät merkit: kaksi pikkulintua lentää heidän edellään aina kotipihaan asti. Yli vuoden kestänyt matka päättyy onnellisesti. Lapset ja vanhemmat kohtaavat toisensa. Koivu ja tähtikin ovat paikoillaan. Suuri koti-ikävä vaihtui lopulta iloksi ja yhdessäoloksi lähimpien kanssa.

Tämä lapsuudesta tuttu satu tuli mieleeni, kun luin päivän evankeliumitekstiä ja mietin tämän pyhän teemaa ”Jumalan kansan koti-ikävä”. Niissä tuntuu olevan paljon yhteistä. Ensinnäkin niissä on ihmisiä, jotka kaipaavat jonnekin hyvään paikkaan. Sadussa tyttö ja poika kaipaavat kotiin, evankeliumitekstissä opetuslapset Jeesuksen läheisyyteen, sellaiseen läheisyyteen, joka on pysyvää.
 

Älköön sydämenne olko levoton.

                                              

Toiseksi niissä on esillä Jumalan lohdutus ja läsnäolo hädän ja epävarmuuden keskellä. Lapset saivat lohdutusta kotonaan oppimastaan rukouksesta ”Vaikka kunne kulkenenkin, turvanain on Herran Henki”, sekä linnun muotoon pukeutuneista enkeleistä. Opetuslapsilla olivat lohtuna Jeesuksen sanat jo aivan tekstikatkelman alusta alkaen, kun hän sanoi: ”Älköön sydämenne olko levoton”. Koko evankeliumiteksti on täynnä lohtua ja opastusta.

Kolmantena yhteisenä teemana on tie. Kertomuksen lapsilla oli edessään kuljettavana pitkä tie vieraasta maasta takaisin kotiin. He eivät tunteneet tietä perille, joten ainut neuvo oli luottaa Jumalan johdatukseen ja seurata edellä lentäviä lintuja. Lapset huomasivat, että Jumalan johdattamaa tietä oli hyvä kulkea. Taivaallinen Isä piti heistä huolta koko matkan ajan.

Myös Jeesus neuvoi opetuslapsilleen tien kotiin Isän luo. Opetuslasten ei tarvinnut lähteä kauas kotoa etsimään oikeaa tietä. Jeesus kertoi itse olevansa tuo tie, ainut tie, joka vie Jumalan yhteyteen. Muut tiet johtavat harhaan. Etenkin meidän aikanamme ihmisillä on mahdollisuus valita hyvin monenlaisia teitä. Jonkun näkemyksen mukaan nämä erilaiset tiet, eli eri uskonnot ja aatteet, vievät lopulta samaan päämäärään. Raamattu kuitenkin kertoo meille, että on vain yksi tie, ja se on Jeesus Kristus. Mikään muu uskonto ei kerro sellaisesta Jumalasta, josta Raamatussa kerrotaan. Meillä on Jumala, joka syntyi ihmiseksi, joka eli ihmisenä ihmisten keskellä ja kuoli meidän syntiemme tähden. 

Ainoastaan tämä Jumala voi vastata ihmisen perimmäiseen kaipuuseen, siihen koti-ikävään, jota hän tuntee eläessään muukalaisena maan päällä. Muukalaisuuden tunne johtuu siitä, että Jumala loi meidät yhteyteensä, elämään hänen kanssaan. Nyt, kun synti erottaa meidät Luojastamme, kaipaamme takaisin tuohon yhteyteen, taivaalliseen kotiimme. Tuo Raamatun alkulehdiltä tuttua paratiisia vastaava paikka on meidän alkuperäinen kotimme. Siksi me niin helposti tunnemme ikävää sinne.
 

Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.

On myös niin, että kaikki eivät tunne tätä taivaallista koti-ikävää. Vaikka se on meissä ikään kuin sisäänrakennettuna, se saattaa tuntua etäiseltä, vieraalta ja jopa vastenmieliseltä ajatukselta. Tästä elämästä on vaikea luopua. Siksi on vaikeaa edes ajatella mitään taivaaseen tai kuolemaan liittyvää. Taivasasiat eivät ehkä koskaan avaudu kaikille. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö itse taivas olisi heille auki. Usko Jeesukseen Kristukseen avaa sen meille.

Päivän evankeliumiteksti kertoo tilanteesta, jossa Jeesuksen kuolema oli jo lähellä. Opetuslapset hätääntyivät, kun Jeesus puhui heille tulevasta erosta. Vapahtajamme osasi kuitenkin asetella lohdutuksen sanat heti perään. Ero ei suinkaan ole pysyvä. Jeesus tulee noutamaan omansa luokseen. Siihen päättyy myös yksittäisen kristityn ja koko Jumalan kansan koti-ikävä.

Sakari Topelius kuvaa sadussaan lasten koti-ikävän päättymistä näin: ”Katso”, sanoi poika, ”kuinka kirkastuneena taivaan lempeä tähti kimaltelee koivun lehvien lomitse! Nyt olemme löytäneet kotimme; nyt emme pyri edemmäksi, siskoni!”
 

Kuvassa Riina Antila, Vs. kappalainen, Seinäjoen alueseurakunta.
Riina Antila, Vs. kappalainen, Seinäjoen alueseurakunta.